Mihin ovat hävinneet ne lapsuus- ja nuoruusvuosien intensiiviset tuokiot, kun uppouduit jonkun asian tekemiseen tekemisen itsensä takia? Muistatko miltä innostus ja inspiraatio tuota luomistyötä kohtaan tuntui? Muistatko kun tuo tekemisen taika sai sinut unohtamaan ajankulun ja tuotti jo itsessään suurta nautintoa ilman valmiin lopputuloksen arvoittamista. Tuo tekeminen saattoi olla piirtämistä, musiikkia, valokuvausta, ihmisjoukolle esiintymistä, ruoanlaittoa, askartelua, käsitöitä, kirjoittamista, tanssia tai mitä tahansa luovaa tekemistä. Minulle se oli aina kirjoittamista tai ihmisille esiintymistä, näyttelemistä. Koska olet viimeksi päässyt vastaavaan tekemisen tilaan? Jos muistat tuon hetken lähimenneisyydestä niin heinoa, etsi niitä hetkiä lisää.

Jos et tunnista tuota tunnetta lähimenneisyydestä, niin osaatko sanoa mihin katosi tuo lapsuudenomainen toiminta toteuttaa itseään vapaasti jossain mistä ei ole välttämättä meille välitöntä taloudellista hyötyä? Se jää arjen kiireiden ja stressin lisäksi sen jalkoihin, että ajattelemme olevamme sen toteuttamiseen liian vanhoja, liian nuoria, liian kokemattomia tai kokeneita toteuttamaan itseämme ja siihen ettei nyt ole oikea aika. Se saattaa jäädä myös sen takia, että mietimme mitä muut meistä ja tuotoksestamme ajattelevat, että emme ole tarpeeksi hyviä tai emme voi tehdä sitä nykyisen ammattimme takia. Saatamme myös ajatella, että emmehän me ole opiskelleet näyttelemistä, kirjoittamista, musiikkia tai tanssia tarpeeksi tai oikealla tavalla ollaksemme oman elämämme taiteilijoita. Se jää sen varjoon, kun ajattelemme että on tärkeämpää tehdä jotain mistä maksetaan enemmän ja mistä saamme enemmän sosiaalista tunnustusta tai teemme jotakin mitä joku muu tai yhteiskunta odottaa meiltä. Joskus se saattaa jäädä sen takia, että ajattelemme että tuo tekeminen olisi arvokasta tai hyväksyttyä vasta jos elättäisimme itsemme sillä.

Olen tällä hetkellä Los Angelesissa ja heti koneen noustessa Suomen ilmatilassa nappasin syliini vihkon ja kynän, sitten läppärin ja aloin kirjoittaa. Rakastan tuskaisenkin pitkiä matkoja lentokoneessa, jolloin et ole muille ärsykkeille avoin vaan sinun on ”pakko” uppoutua tuohon tekemisen tilaan. Rakastan sitä vapautta olla ulkomailla, kun tuntuu että julkaistessani tekstit en ole enää kriitikoiden arvostelun alaisena, vaan jossain kaukana kaikesta. Oikeastihan tuomitsevin kriitikko kulkee kokoajan mukanani. Se olen minä itse. Mutta kun irrottaudun Suomen ilmatilasta tuo kriitikko ei enää mieti niin paljon mitä OLETTAA muiden ajattelevan itsestään. Kun julkaisin Honeymoon With Myself blogin ja ensimmäiset tekstit olin edellisen kerran Los Angelesissa. En olisi pystynyt julkaisemaan blogia Suomesta itsekriittisyyteni takia. Lisäksi Losissa on jotakin taianomaista itseilmaisuun liittyen. Täällä kaikki ovat oman elämänsä taiteilijoita suurin unelminsa.

Usein suurin este sille, että emme pääse lapsuuden flow-tilaan ilmaisemaan itseämme meille rakkaalla tavoilla johtuu siitä, että ajattelemme että se miten haluaisimme ilmaista itseämme on jo tehty. Ne taulut on jo maalattu, vastaavaa musiikkia on soitettu, nuo valokuvat on joku ottanut kuitenkin paremmin ja tästä aiheesta on kirjoitettu. Totta, harvoin luomme enää mitään täysin uutta, mutta itselleni suurin silmien avaus oli että kukaan ei ole kertonut tuota tarinaa sinun äänelläsi ja sinun historiallasi. Ei ole toista sinua ja ei ole toista sinun luomaa taidetta tai ihmistä joka on elänyt sinun tarinasi ja kertoo sen sinun tavallasi.

Minäkin pelkäsin julkaista Honeymoon With Myself -blogin ja tekstejäni koska ajattelin, että tarinani on jo kuultu. Ihminen, joka väsyy suorittamiseen, jättää pitkän parisuhteen ja varman palkkatyön, myy kauniin paritalon ja tavaransa, hyppää tyhjän päälle sekä lähtee etsimään ja toteuttamaan itseään ulkomaille. Tai ei oikeastaan etsimään, sillä olen tiennyt kyllä kuka olen, mutta en ole päässyt toteuttamaan itseäni kyseisessä ympäristössä tai tiettyjen ihmisten ympäröimänä haluamallani tavalla. Etsimisen sijasta kyse on ennemminkin itsensä kehittämisestä ja toteuttamisesta. Ajattelin, että minua varmaan pidetään tulevaa kolmenkympinkriisiä potevana raukkana, joka ei ole tyytyväinen mihinkään. Toinen pelko oli, että ärsytänkö ihmisiä, jos olen liikaa esillä ja jaan postauksiani. Minulle on helpompi puhua muista ja jakaa muiden tarinoita kuin omaani. Kolmas pelko oli, että postauksia ei lueta tai vielä pahempaa niistä ei tykätä! Kun tunnistin pelkoni ja hyväksyin ne, olevat pelot edelleen olemassa mutta ne eivät estä minua ilmaisemasta itseäni.

Olen kuullut blogin pitämiseen neuvoja kokeneemmilta kollegoilta ja lukenut opuksista ja olen kiitollinen näistä neuvoista. Neuvojen mukaan kunnon bloggari tekee etukäteen postauksistaan listan ja kalenterin sekä suunnitelman, tekee maksimissaan kymmenen kohdan listoja, sillä listoja ihmiset tykkäävät lukea, eikä kukaan jaksa lukea pitkiä tekstejä ja lopussa esittää lukijoita aktivoivia kysymyksiä ja myy palveluitaan, jos kyseessä on asiantuntijablogi. Olen kiitollinen kaikista saamistani neuvoista. Ehkä en halua olla bloggari tai tavoittele ammattibloggariuutta. Olen kirjoittaja ja tarinankertoja, joka julkaisee tekstejään blogialustassa ja se on keino päästä luovuuden tilaan. Olen iloinen, jos postauksiani halutaan lukea tai ne tuovat jollekin voimaa, mutta en halua yrittää opettaa ketään siitä, miten elää tai kadottaa luovuutta ja kirjoittamisen iloa julkaisu-pakon alle. Haluan kirjoittaa koska se on mielekästä ja sen myötä pääsen kuulemaan myös palautteissa muiden tarinoita samaan aihepiiriin liittyen.

Opettaessani kolme vuotta yläasteen jopo-luokkaa käytin työssäni ysiluokkalaisten kanssa luonteenvahvuus -kortteja, jossa oli kymmeniä erilaisia luonteenvahvuuksia. Käytin kortteja niin, että oppilaat saivat etsiä korteista itseään kuvaavia vahvuuksia ja niitä, joissa haluavat petrata omia kykyjään. Osallistuin opettajana myös itse korttien nostamiseen. Itse nostin omiksi vahvuuksikseni usein itsesäätelyn, sinnikkyyden tai rohkeuden kortit. Muistan, että kortti, jossa halusin petrata omia kykyjäni oli luovuus. Osasin kyllä olla ankara itselleni ja saavuttaa mitä halusin, mutta koin että en ollut enää luova, sillä en ollut tehnyt mielestänimoniin vuosiin mitään luovaa. Muistan työparini sanoneen tuolloin minulle: ”mutta olethan sinä luova, sinä kerrot oppilaille tarinoita omista seikkailuistasi ja kokemuksistasi”. Tuolloin en pitänyt sitä luovuutena, vaan ajattelin että minulle nyt vain on tapahtunut outoja ja hauskoja asioita, joita jaan oppilaille ikään kuin opetusmielessä. Vasta lopetettuani opettajan työt tajusin, että oma vahvuuteni opettajana olivat tarinankerronnassa, ei niinkään tiedon hallitsemisessa, sen siirtämisessä tai opettamisessa.

Nykyisin miettiessäni työhistoriaani olen ollut aina tarinankertoja, vaikka se ei olisi istunut edustamani organisaation arvoihin. Ennen opettajan töitä ollessani kuusi ja puoli vuotta finanssialan yrityksessä ja soitellessani ihmisiä sijoitusneuvontaan en oikeastaan ollut lainkaan kiinnostunut sijoitus- ja rahastoalasta puhumattakaan siitä, että olisin seurannut sitä. Ei, vahvuuteni tuossa työssä oli se, että minä kuuntelin asiakkaiden tarinoita ja kerroin heille tarinoita. Jotkut puhelut saattoivat venyä hyvinkin pitkiksi ja asiakkaista tuli tuttaviani. Tämä oli vahvuus proviisiopalkkaisessa työssä omaan taloudelliseen menestymiseeni, mutta kääntyi lopulta minua vastaan, sillä se oli jotain mitä firmassa ei arvostettu (mikä on jälkikäteen ymmärrettävää, sillä firman tavoite oli luonnollisesti mahdollisimman suuri taloudellinen voitto firmalle itselleen). Usein ihmiset tulivat paikalle vain tapaamaan minua tai tarinoideni takia, eivätkä he olleet taloudellisen statuksen takia potentiaalisia asiakkaita. Tämä tiesi minulle hyviä tuloja kun sain provikkapalkan jokaisesta asiakkaasta, jonka sain tapaamiseen. Firmalle tämä tiesi taas pienempiä tuloja, sillä firma sai rahaa vain tehdyistä sijoituksista ja tarinoimaan tulleet pienituloiset asiakkaat olivat sijoitusneuvojille ajanhukkaa. Sain asiasta varoituksia ja lopulta minut irtisanottiin kuuden ja puolenvuoden työsuhteen jälkeen lauseella ”jättää toistuvasti noudattamatta firman ohjeita”.

Me ihmiset emme ole synnynnäisesti luovia ja epäluovia, vaan meillä on erilaisia kausia. Meissä kaikissa asuu luovuus, mutta sen esillekaivamisen eteen pitää nähdä vaivaa. Luovuus harvoin syntyy pakosta tehdä jotakin. Minulle luovuus tulee ilosta, hulluttelusta ja siitä, ettei tukahduta sisällä kuplivia ajatuksia ja sisäisen lapsen esille kaivamisesta. Jos haluaisit esimerkiksi perustaa blogin tai kirjoittaa voit alkaa kirjoittaa jostakin arkisesta, vaikka siitä esineestä jonka näet vasemmalla puolellasi. Ei ole yhtään huonoa tai vähäpätöistä aihetta kirjoittaa! Testaile, mokaile, irrottele, kirjoita itsellesi. Luovuus syntyy siitä, että sinulla on hauskaa, ei siksi että sinun pitäisi perustaa blogi koska sponsorisi tai asiakkaasi odottavat sitä. Et ole vain tietyn ammattiryhmän, sosiaaliluokan tai perheroolin edustaja, vaan olet SINÄ ja se on vahvuutesi. Sinä olet oman elämäsi artisiti ja taiteilija, joten tee elämästäsi oma mestariteos, jota kukaan muu ei kerro samalla tavalla kuin sinä. Sinulla on oma tarinasi kerrottavana ja parhaimmillasi voit rohkaista ja innostaa muita jakamalla sen. Älä anna maailman enää odottaa mestariteostasi, sillä tänään on juuri oikea aika aloittaa!

XXX
Jasmi