Tunnustan. Olen vältellyt blogin kirjoittamista ja tietokoneen tekstinkäsittelyohjelman avaamista koko kesän. Olen kirjoittanut vihkoihin, irtonaisille papereille, mieleeni, puhelimeeni, muistilapuille ja kirjeisiin. Puhunut. Vatvonut. Vellonut. Kirjoittaminen on toiminut henkilökohtaisena turvasatamana minun uidessa niin syvissä vesissä, ettei Mariaanien haudan syvin kohtakaan riitä vertauskuvaksi.

Kaikki tuottamani teksti on ollut sellaista henkistä puhdistautumista ja sydänverellä kirjoitettua paatosta, että vaikka blogi pyrkii jakamaan henkilökohtaisia ajatuksiani niin olisin kokenut itseni raiskatuksi, jos se teksti olisi päätynyt muiden luettavaksi. Pystyn objektiivisemmin kirjoittamaan ja puhumaan asioista, kun olen jo niiden ulkopuolella. Ollessani sisällä tapahtumissa kirjoittaminen on tunteiden analysointia ja mielen selkeyttämistä omalle itselleni.

Triggeröidyn siitä, kun joku sosiaalisessa mediassa vihjaa jonkun asian olevan huonosti tai kertoo isosta muutoksesta kuitenkaan paljastamatta enempää herättämällä ihmisen mielenkiinnon, ikäänkuin huutamalla apua tai huomiota. Miksi ärsyynnyn noin luonnollisesta ja harmittomasta asiasta, joka ei ole minulta pois? Ehkä siksi että tunnistan itseni sen tarpeesta. Tarpeesta päästää tuntemuksia ulos kertomatta kuitenkaan mistä mielen mustimmat syöverit alkoivat vyöryä. En herättääkseni spekulaatioita tai hakeakseni sääliä, vaan perustellakseni vetäytymistäni, sanoakseni muille että ette ole yksin vaikeiden asioiden kanssa, mutta myös suojellakseni itseäni ja asianosaisia.

Ulkopuolisilta tulevat epäilyt alakulosta ja vetäytymisestäni kertovat minusta enemmän ihmisten omista peloista ja kokemuksista, kuin siitä mitä minulle on tapahtunut. Kyselyt siitä, onko töitä riittävästi kertovat kysyjän omista epävarmuuksista työelämässä ja utelut ihmissuhteesta, ihmissuhteettomuudesta tai kolmiodraamasta kertoo siitä että kysyjän oma elämä pyörii parisuhteen ja draaman ympärillä tai että hän on joutunut tällä tavalla karvaasti pettymään. Ei, en kärsi näistä edellämainituista, kiitos vaan kysymästä niille jotka ovat jo puolitutuista ehdotelleet näitä syiksi tai vastauksiksi käytökseeni. Annan vinkin kaikille, jonka läheinen ihminen käy kriisiä läpi: älä tarjoa vastauksia, vaan kuuntele ja yritä ymmärtää. Älä tuomitse ketään tai mitään, joka voisi liittyä asiaan. Älä utele, vaan ole läsnä. Joskus yksi säälivä tai kaikenpuhuva ilme, joka sisältää ennakko-oletuksen on liikaa.

Tulen muistamaan kesän 2019 jatkuvasta väsymyksestä vaikka nukuin paljon ja toisaalta myös uniongelmista. ”Hanki uusi harrastus ja muuta ajateltavaa” minulle neuvottiin. Yritin saada arkisista asioista ja traditioista suuntaa elämään: hankin itselleni skeittauksen opettajan 17-vuotiaasta pojasta, ostin skeittilaudan ja opin rullailemaan, aloitin nykytanssiharrastuksen ja päätin oppia tanssimaan modernia tanssia, seurasin aktiivisemmin maailman ja valtakunnan politiikkaa kuntapolitiikan ollessa tauolla ja vaihdoin Aamulehden näkökulman Hesariin, hommasin uimahallikortin, matkustin Losiin ja joogafestareille Ukrainaan, kävin Emilian retriiteillä Aloha Campilla, suppailin, nukuin yön riippumatossa, ilmottauduin arabian kurssille ja SPR:n kriisiaputyökurssille sekä varasin joulukuulle lentoliput Hawaiille.

Olen yrittänyt innostua ja lähteä liikkeelle, mutta se kaikki on ollut vain ongelmien siirtämistä ja kotona minulla on ollut entistä pahempi olo. Mutta vaikka olen myös pysähtynyt, ollut yksin ja märehtinyt omia ongelmia niin paljon että luulisin kyllästyväni märehtimiseen, niin sekään ei ole auttanut. Eikä minulla ole kolmenkympin kriisi, selittämätön paha olo tai tyhjyyden tunne. Tiedän ja hyväksyn pahan olon syyn sekä sen että asia ei ole omissa käsissäni. Välillä tuo paha olo ilmenee huolena, välillä suruna, välillä vihana.

Käsikirjoittaja Julia Cameron kirjoittaa kuinka hänen elokuvastaan olivat ääniraidat lähteneet kokonaan pois ja hän joutui katsomaan elokuvan raakaversiota ilman ääntä. Silloin hän näki jotkin kohtaukset täysin eri tavalla. Katso nauhaa ilman ääntä, katso nauhaa ilman ääntä. Minulle kirjoitetut ja puhutut sanat ovat tärkeitä ja siksi annan eniten painoa sille, mitä minulle sanotaan, vaikka oma tai muiden ihmisten toiminta kertoisi jotain muuta. Haluan luottaa sanoihin! Minä tykkään sanoista! Kun aloin kuitenkin tarkastella elämääni ilman ääntä ja sanoja siihen aukesi uusia näkökulmia. Miltä oma toimintani näyttää ulkopuoliselle ilman sanoja? Miten muiden toiminta minua kohtaan näyttäytyy äänettömänä tekoina? Poistettuani elämäni ääniraidan tajusin, että olin hetken esittänyt vain sivuosaa omassa elämässäi ja aktiivinen toimijuuteni sekä elämäniloni oli kadonnut jonnekin takavasemmalle itsekunnioituksen kanssa. Minulla on oikeus olla itse vastuussa elämäni castingista.

Uidessani syvissä vesissä lähti liikkeelle samaan aikaan myös jotain hyvin kaunista. Ystäväni Emilia Haljala avasi luovuuden ja joogan tilan Aloha Studion Erkkilänkatu ysiin syyskuun alussa. Pidän suomen kielen opetusta ja työelämävalmennusta samoissa tiloissa maanantaista torstaihin päiväaikaan Emilian pitäessä joogaa ilta-aikaan. Perjantaisin Alohalla on Co-working Friday, jossa yrittäjät pääsevät verkostoitumaan ja tekemään töitä yhdessä. Alohalla järjestetään myös erilaisia workshoppeja ja tapahtumia. Itselläni on luvassa kirjoittamista ja itsetutkiskelua yhdistävä kirjoittamiskurssi sekä minun ja Emilian yhdessä järjestämä unelmakarttakurssi.

Emilian kanssa tutustuimme Komediateatterilla kaksitoista vuotta sitten, mutta tiemme erkanivat kymmeneksi vuodeksi Emilian suunnatessa Englantiin ja Barcelonaan opiskelemaan näyttelijäksi sekä Intiaan joogaohjaajaksi. Itse toteutin omia projektejani. Tiemme kohtasivat jälleen, kun Emilia palasi Intiasta Suomeen ja kyseli facebookissa innokkaita joogaajia. Olin myynyt koko omaisuuteni Los Angelesiin muuton vuoksi ja Emilia alkoi pitämään Pirkkalan joogatunteja tyhjässä olohuoneessani. Kun kohtasimme ensimmäisen kerran kymmenen vuoden jälkeen tuntui kuin vuosia ei olisi ollut ollenkaan välissä. Nyt meillä on tulilla mielenkiintoisia projekteja itseilmaisuun ja hyvinvointiin liittyen. Kiitos Emilia kun olet olemassa ja olet tehnyt tästä kesästä edes vähän paremman.

Osittain julkaisin tämän tekstin myös siksi, että haluan kehottaa ihmisiä hakemaan ulkopuolista apua, kun yksin ei enää jaksa. Minulla kävi niin onnekkaasti, että sain lähetteen psykoterapiaan käsittelemään kriisiä, löysin lupaavanoloisen terapeutin ja aloitan terapian lokakuun alussa. Itse olin onneksi niin hyvässä kunnossa, että minulla oli voimia etsiä itse terapeuttia. Jotakin tämän maan systeemissä on kuitenkin pahasti vialla, jos psyykkisesti väsynyt ihminen laitetaan itse etsimään terapeuttia, odottamaan kolmen kuukauden seuranta-ajan, vastaanottamaan ”ei ole tilaa” -viestejä ja maksamaan kokeilukäynnit omasta pussistaan ennen kela-korvauksen voimaantuloa. Se jättää monet apua tarvitsevat ilman asianmukaista hoitoa.

Olkaa läsnä, ymmärtäkää, älkää pakottako ja rakastakaa. Muistakaa, että somepäivitykset tai hymyilevät kuvat eivät koskaan kerro koko totuutta siitä, mitä toiselle kuuluu. On ok voida välillä huonosti.

XXX
Jasmi