Kommunikaatiokatkokset, itseilmaisun vaikeus, halu olla oikeassa ja voittaa, lähteminen ennen kuin joku toinen kehoittaa lähtemään, pakottaminen ja hätiköiminen silloin kuin pitäisi luottaa ja odottaa, kärsimättömyys, nykyhetken unohtaminen, menneessä ja tulevaisuudessa eläminen, asioiden omassa päässä paisuttelu ja epävarmuus olivat päällimmäiset tunteet ja reaktiotavat, joille olin viime aikoina Suomessa antanut suuren vallan.

Siinä missä olen aikaisemmin paennut ulkomaille muita ihmisiä, vallitsevia tilanteita, Suomea ja vastuuta, niin tällä hetkellä pakenin yksin Italiaan ennen kaikkea itseäni ja ajatuksiani, jotka kiersivät negatiivista kehää. En pitänyt siitä millainen minusta oli tullut ja arjen pienet rentoutumiset eivät saaneet enää kuin siirrettyä pahaa oloa ja väsymystä. Tarvitsin totaalista irtiottoa.

Metroissa toimimasta lakannut pankkikortti ja loppuunkulutettu käteinen, eksyminen ja akun loppuminen keskellä ei mitään, lentokentälle menevä junalaituri jota ei lopulta löytynytkään ja kiireinen taxikyyti kentälle, joka maksoi lopulta yhtä paljon kuin edestakaiset lentoliput Italiaan. Rakkauden kaupunki Verona, josta rakkauden perimmäisen olemuksen sijaan löysin vaan jäätävän vessahädän ja kahviloita, joissa ei ollut asiakasvessaa. Suljetut viinitilat keskellä ei mitään, joiden piti olla googlemapsin mukaan auki. Ja upea Sveitsi, jossa oma pää tuntui yhtä sumuiselta kuin Monte San Salvatorin vuoren näkymä alaspäin. Suurkaupungin museot, kahvilat, ravintolat ja kohtaamiset ihmisten kanssa.

Matka keväiseen Pohjois-Italiaan ja Sveitsiin ei ollut hattaraunelmainen honeymoon with myself, kuten aikaisemmat yksin tekemäni matkani Los Angelesiin ja Pariisiin. Pohjois-Italian ihmiset olivat pääsääntöisesti vakavia ja hymyttömiä, ilma suurimman osan ajasta sateinen ja kohtaamisissa ei tarvinnut vääntää smalltalkkia, vaan oli lupa olla hiljaa. Menin aikaisin nukkumaan ja nukuin myöhään. Sängyssä maatessani en voinut paeta ajatuksiani surffauskursseille, aurinkoon, vaellusreissuille tai Malibun rannoille jatkuvaan hyvän olon suorittamiseen ja sosialisoimiseen, kuten Los Angelesissa. Minun oli kohdattava alaston ja haavoittuvainen itseni sekä perimmäiset tarpeeni sen suhteen kuka olen tänä päivänä ja mihin suuntaan haluan elämääni viedä.

Tutustuin reissulla myös paremmin kahteen vahvaan naiseen, heidän valintoihinsa ja tarinoihinsa. Toisen naisen tunsin jo entuudestaan ja tutustuin häneen paremmin. Toinen oli kokonaan uusi tuttavuus. Kohtaamiset näiden naisten kanssa eivät olleet Los Angelesin turhanpäiväistä höpöttelyä, vaan meillä oli lupa olla myös ihan hiljaa. Muutama sana ja katse kertoi enemmän. Vaikeita asioita ei myöskään kierretty ja jokaisella oli lupa olla juuri sellainen kuin oli. Usein se, että toinen on vain läsnä ja vieressä merkitsee ja voimaannuttaa. Yrittämättä, neuvomatta tai ohjailematta nämä naiset työnsivät minua pikkuhiljaa eteenpäin ja auttoivat ymmärtämään mikä elämässä on tällä hetkellä merkityksellistä. Omalla esimerkillään ja sillä, että puin ajatukseni naisille sanoiksi, opin itsestäni lisää. Näin millaisia tarinoita ja valintoja on olemassa ja että omani on vain yksi muiden joukossa. Minulla on lupa valita suuntani, vaikka se ei olisi se tavanomaisin tai kivuttomin polku.

Suomeen palattuani aion ottaa vastuun taas omasta elämästäni silläkin riskillä, että osoitan oman haavoittuvaisuuteni tai tulen pettymään. En halua enää olla se rohkein vanhoilla kriteereilläni, sillä mitä rohkeutta se on että vaikka ei pyri miellyttämään muita, niin ei silti hyväksy itseään ja omia tarpeitaan? Se on kuin pelaisi shakkia keskittyen suojelemaan nappuloita uskaltamatta tehdä itse shakkimattia. Olet turvassa, mutta et voita.

Pohjois-Italian matkan melankolisesta ilmapiriistä huolimatta tai ehkä juuri siksi löysin hymyn taas huulilleni, rauhallisen olon sisälleni ja aloin kuplia energiaa, sillä tiedän mikä suuntani on seuraavaksi. Yhtä varmaa ja rauhallista oloa en olisi todennäköisesti löytänyt jatkuvasta hyvänolon ja elämyksienhakuisesta huvittelumatkasta, joka olisi siirtänyt päänsisäiset ongelmani odottamaan matkalta paluuta. Ehkä enemmän kuin häämatka itseni kanssa, oli kyseessä hautajaismatka vanhan itseni kanssa. Päätin jättää Italiaan kaiken sen henkisen tuhkan ja epävarmuuden, joka ei enää nykytilanteessa palvele. Elämä ei voi olla aina yhtä kuherruskuukautta itsen kanssa ja negatiivisten tunnetilojen, omien tarpeiden ja heikkouksien välttelyä. Joskus pitää lähteä, jotta tietää mitä ikävöi, mikä satuttaa ja minkä takia haluaa palata.

XXX

Jasmi