Olen pelännyt elämäni aikana erilaisia asioita, kuten lapsena sitä että hirvivaaramerkin kohdalla autolla ajaessa metsästä voi tulla ”hirviö”, sillä olin kuullut äidin mainitsevan ”hirvivaaran” ”hirviövaarana”, Hilarius Hiiren maailman noidan talon noitanukkea joka muistutti minua pappani ruumiista jonka olin nähnyt, ruumiin näkemisen jälkeen pelkäsin aina että törmäisin jossakin ruumiiseen, pelkäsin kuolemaa, pelkäsin yliluonnollista ja mustaa hahmoa jonka lapsuudessa näin huoneessani unen ja valveen rajamailla, pelkäsin mennä vanhempien kanssa Kangasalan Prismaan, sillä minua ahdisti että voin nähdä silloin tuttuja samasta koulusta ja en tiedä kenelle tutuille olisi ollut sopivaa morjestaa ja kenelle ei, pelkäsin mainita isäni nimeä missään yhteydessä sillä halusin suojella äitiä ja isovanhempia pahalta mieleltä ja negatiiviselta energialta jonka vaistosin nousevan aina, jos kysyin isästäni, jännitin isovanhempieni kirjahyllyssä ollutta isoa Kalevala-kirjaa, sillä siinä oli niin vaikuttava kuvitus ja kuvittelin että Lemminkäisen äiti nousee kirjan sivuilta eloon verisen harjan kanssa, pelkäsin silmien puhkeamista kun kuulin tarinan Prahan kellontekijästä jonka silmät puhkaistiin jotta hän ei tekisi mihinkään toiseen kaupunkiin yhtä hienoa kelloa, jännitin alakoulun tietokonetunteja sillä minulla tuli niiden aikana selittämätön kakkahätä ja kerran kun palasin tietokoneluokkaan vessasta eräs luokkani poika kysyi ”olitko paskalla”, jännitin kotona mennä internettiin sillä olin saattanut saada jännittäviä sähköposteja joltain pojilta. Siihen aikaan nettiin soitettiin erikseen modeemilla ja minulla oli tietty ”nettiaika” päivässä joka oli maksimissaan tunnin. Osa tuosta nettiajasta meni kun istuin vessanpytyllä kakalla silkasta jännityksestä.

Yläasteella pelkäsin mennä kouluun yksin tai liikkua missään yksin, sillä pelkäsin että silloin näytän epäsuositulta ja kaikki luulevat, ettei minulla ole kavereita tai että näytän säälittävältä. Sain nelosluokalla silmälasit, mutta pelkäsin käyttää niitä, sillä mielestäni näytin ne päässä rumalta ja pelkäsin että minua kiusataan niistä. Siksi kuljin mielummin lähes sokeana ysiluokkalaiseksi asti, jolloin sain piilarit (täysi-ikäisenä menin silmien laserleikkaukseen), mutta pelkäsin kulkea yksin kun en nähnyt tuttuja kaukaa vaikka tunnistin ihmisiä tiettyjen vaatteiden väristä. Pelkäsin uida järvessä, sillä järven vesi oli niin sameaa että ajattelin siellä pohjassa olevan jonkun eläimen tai olion joka tarraa minusta kiinni ja vetää syvyyksiin. Särkänniemen kummitusjunassa pidin silmät kiinni siihen saakka kunnes kaverini kanssa jumituimme laitteen sisään ja jouduimme kävelemään loppumatkan pois kohdaten pelkomme silmästä silmään. Kun astelin kuntosalille ekaa kertaa jännitin käydä yleisellä salilla, sillä pelkäsin että joku katsoo tai teen liikkeet väärin ja osallistuessani asiakkaana ensimmäisille jumpille pelkäsin olla eturivissä tai keskellä, jos teen väärin.

Enää en jännitä internettiin menoa tai saa siitä vessahätää (luojan kiitos, sillä se olisi tänäpäivänä aika katastrofi somen ollessa kaikkialla!) tai tuttujen näkemistä Prismassa, mutta pelkoni ovat muuttaneet muotoaan tänä päivänä. Ensiajattelemalla ajattelen, että en oikeastaan pelkää mitään ja saan parhaat kiksit pelkojeni haastamisesta. Ainut konkreettinen asia, jota pelkään tällä hetkellä on korkeat paikat, joissa joutuu yksin liikkumaan eteenpäin. En pelkää laskeutua korkeuksista vaijerilla tai voisin tehdä laskuvarjo- tai benjinhypyn, jos joku pistäisi minut liikkeelle tai hyppäisi tandemina kanssani, mutta pelkään seikkailupuistojen köysiratoja jossa joudun itse liikkumaan korkealla.

Tänä päivänä pelot ovat kuitenkin jossain paljon syvemmälle kuin helposti nimettävissä asioissa eli hirviövaarassa, internetissä, tutuissa Prismassa tai ruumiin näkemisessä. Ne ovat pelkoa siitä mitä menetän, kun itse päästän vanhasta irti tai pelkoa siitä kuka olen muille ihmisille ja itselleni ilman sitä, mistä olen vapaaehtoisesti luopumassa.

Kun kerron Los Angelesiin muutostani ihmiset kysyvät tavallisesti joko minua jännittää, jolloin vastaan että ei vielä tai että en ole ehtinyt juuri miettiä asiaa, sillä minulla on niin paljon asioita hoidettavana. Oikeastaan Losiin muutto on monien kohtaamieni pelkojen yhteissumma.

Tottakai minua pelottaa moni asia, kuten se miten rahani riittävät, saanko Losista todella sen mitä lähden hakemaan, miten ehdin tehdä ne asiat mitä minun on tarkoitus tehdä, alanko kokea yksinäisyyttä paikassa jossa minulla ei ollut alunperin ketään tuttua ja nykyisetkin ystävät ovat uusia tuttavuuksia, mitä ihmiset minusta ajattelevat jos palaankin Suomeen, mitä ihmiset minusta ajattelevat jos en enää koskaan palaa Suomeen, unohdetaanko minut, ajanko turhaan alas nykyisenlaisen yritystoimintani hyvin ja varmasti pyörivässä yrityksessä, kadotanko kaikki asiakkaat, entä jos en kykene saamaan uusia asiakkaita, petänkö äänestäjäni ja ihmiset politiikassa, saanko omistusasuntooni hyvät vuokralaiset, miten omat asumiskuvioni Losissa ja Suomessa järjestyy, miten koirieni lentomatka menee, miten väliaikaisesti hoidossa olevilla koirilla menee, mitä ihmiset ajattelevat minusta kun jätän noin vain koirat hoitoon, entä jos sairastun tai loukkaannun ja vaadin kallista sairaalahoitoa, byrokratiaan liittyvät kauhukuvat sekä lukemattomat muut pelot. Keksin kyllä lisää pelkoja ilman, että toiset ihmiset jatkuvasti tuovat niitä eteeni lisää, kuin en olisi miettinyt asiaa jo kyseisen skenaarion kannalta.

Harry Potter kirjoissa velhot eivät uskaltaneet kutsua Voldemortia nimeltä, sillä jo nimi itsessään herätti kauhua. Sama pätee pelkojen kanssa. Niin kauan kun pyörittelemme pelkoja mielessämme uskaltamatta nimetä niitä niin peloilla on entistä suurempi valta. Siksi olen nimennyt kaksi pääpelkoa ja melkein kaikki nykyiset pelot ovat johdannaisia niistä. Minä pelkään sitä että minusta ei pidetä tai loukkaan jonkun ihmisen tunteita sekä sitä, että en tule taloudellisesti toimeen. Molemmat liittyvät vahvasti siihen, mitä muut ihmiset meistä ajattelevat ja miellyttämiseen. Evoluution kannalta nuo pelot ovat esi-isillämme olleet oikein relevantit, sillä jos emme pelkäisi mitä muut meistä ajattelisivat niin jäisimme yksin vailla ravintoa, seuraa ja suvunjatkamista ja kuolisimme hiljaa pois. Tänä päivänä ihmisillä kaikkien ei kuitenkaan tarvi jatkaa sukua ja silti ihmisolento ei kuulu sukupuuttoon. Taloudellisesti toimeen tuleminen voi olla iso mörkö, jos ei olla kirjoilla omista tuloista ja kulutuksesta tai ei ole pohtinut sitä mitä itselle on ”taloudellinen menestys” tai menestys ylipäätään. Onko se esimerkiksi elää parhaillaan sellaista elämää, josta ei periaatteessa vaadi lomaa ja jossa voi työskennellä paikakunnasta riippumatta vai onko se tietty summa rahaa tilille, jonka voi sijoittaa eläkepäiviä varten?

Pelko on usein vain pahin kauhuskenaario, mitä ei edes oikeasti tapahdu vaikka lähdet rohkeasti muutokseen. Ja jos tapahtuukin, niin onko tuo pelko toisaan niin kamala että sen kanssa ei pystyisi elämään?

Kirjoita ja nimeä paperille sinun tämän hetken suurimmat pelkosi, jotka kenties ovat muutoksen tai uuden projektin toteuttamisen esteenä. Voit kuvitella pelkoa hahmona elämästäsi tehdyssä elokuvissa. Kun personoit pelkosi näet sen eri valossa. Asioita joita voit kysyä omalta pelolta voivat olla esimerkiksi:

-Miltä suojelet minua ja miksi? Kuinka kauan olet tehnyt tätä työtä?
-Jos olet käytännöllinen ja aiheellinen pelko niin mitä olet täällä näyttämässä minulle?
– Mitä olet opettamassa minusta tai elämän matkastani?
-Jos pelko on hahmo elokuvassasi onko hän pahis vai ystävällinen matkakumppanisi? Mikä olisi teidän suhde ja miten voittaisit pelon?
-Voitko olla ystävä pelkosi kanssa?

Lopuksi voit kertoa pelolle, että arvostat hänen tukeaan tähän asti. Esimerkiksi muiden ihmisten miellyttämisen halu ja arvosteluksi tulemisen pelko on saattanut viedä sinut pitkälle ja olet sosiaalisten taitojen ansiosta päässyt hyvään työpaikkaan ja työtehtäviin. Pelko kuitenkin estää sinua kehittymästä vielä pidemmälle kuin haluaisit, joten on tullut aika hyvästellä se. Voit vaikka kirjoittaa pelolle konkreettinen jäähyväiskirjeen, jossa kiität sitä kaikesta hyvästä ja toivotat mukavaa loppuelämää.

Minun isoimmat aikuisiän pelkoni ovat opettaneet minulle mitkä ovat vahvuuteni, heikkouteni ja tavoitteeni elämässä, mitkä ovat minulle niin tärkeitä asioita että pelkään niiden toteutumisen tai toteutumattomuuden puolesta. Pelko kertoo vain siitä, että joku asiat on sinulle tarpeeksi tärkeä.

Olen pelännyt, että muutoksia tekemällä minulla ei olisi ehkä tarpeeksi rahaa elämäntapaan, jolla haluaisin elää, mutta olen tajunnut että voin rakentaa työn tuon elämäntavan ympärille, enkä tehdä sitä vain loma-aikoina. Olen pelännyt, että ihmiset eivät pidä minusta tai eivät ole kiinnostuneita siitä mitä kirjoitan tai puhun, olen pelännyt että entä jos jonain päivänä minulla ei ole mitään sanottavaa tai hukkaan luovuuteni ja ideani. Olen pelännyt, että jos olen esillä yritykseni tai vaikuttamistyön kautta niin minua pidetään tyrkkynä ja olen pelännyt sitä, että jos en ole esillä niin unohdetaanko minut. Pelot muiden miellyttämiseen liittyen ovat opettaneet, että haluan tehdä töitä ihmisten kanssa, mutta en miellyttää miellyttämisen takia ja että haluan olla yrittäjä. Taloudelliset pelot ovat opettaneet, että haluan ja ansaitsen asianmukaisen korvauksen tekemästäni työstä eikä omaa osaamistaan tai aikaansa tulisi vähätellä tai myydä liian halvalla. Pelot siitä että minulla ei olisi enää mitään sanottavaa tai annettavaa ovat myös opettaneet, että haluan kouluttaa itseäni lisää mielenkiinnon kohteisiini liittyen ja tehdä jollain tavalla luovaa työtä. Jos pelkoni olisi hahmo elokuvassani, niin se olisi ”yhteiskunta” joka haluaisi mahduttaa kaikki samaan muottiin.

Peloissa on oikeastaan kysymys siitä, uskallatko olla se kuka ansaitset olla? Oletko valmis kirjoittamaan jäähyväiskirjeen peloillesi?

XXX
Jasmi